Milloin tästä kusipäisyydestä tuli arkipäivää ja - ah - milloin katosi se lapsuuden viattomuus ja teini-iän neitseellinen koskemattomuus? Se kun ihoni oli vielä kosketukselle arka ja katseet kertoivat enemmän kuin sanat? Aika voi kullata muistot, mutta maksaisin koko maallisen omaisuuteni jos saisin hypätä takaisin niihin aikoihin kun olin vielä nelisentoista vuotta ja viattomampi kuin leskenlehti. Silloin kun suutelin poikaa ensimmäistä kertaa ja se suudelma oli elämäni hirvein mutta silti minä sykin siinä illassa sydän hakaten. Toisen ihmisen kieli suussani ajattelin että tätä se sitten on, ihan perseestä mutta silti jotenkin niin saatanan koukuttavaa. Ja sitä se kaikki on vieläkin, siis ihan kaikki, suuteleminen ja seksi ja nukkuminen. 

J:n kanssa makoiltiin vikoilla hangilla ulkona ja se kertoi että sen äiti kuolee ihan kohta syöpään ja sen äiti oli kirjottanut ohjeet millaset hautajaisten pitää olla, laittanu ne ohjeet kuoreen ja liimannu kii. J anto sen kuoren mulle. Se vihaa äitiään mutta pysyttelee perjaatteesta kuolinvuoteella kuten kunnon tyttären pitääkin. Mä en kuitenkaan hävittäny sitä kuorta niinku J käski vaan piilotin keittiön kaappiin, sinne jonnekin kattiloiden taakse. Mä vähän toivon että J ei tulis katumapäälle, koska mäkin vihaan sitä sen mutsia tavallaan. Ei sais sanoa mutta se ei ansaitse edes mieleisiään hautajaisia, vanha haaska. 

Se on niin vitun törkeen järkyttävää kuinka paljon mun elämään on ruoka vaikuttanut, välillä pää huutaa että syösyösyö ja välillä taas eieiei. Tai oikeastaan ei. Mä en ole koskaan oikeen ymmärtänyt sitä kun syömishäiriöiset hokee sitä miten niiden pää sanoo että älä syö, älä syö. Ja että heidän pakkomielteensä on muodostunut hiljalleen näiden äänien seurauksena. Mä ainakin olen tehnyt tietoisesti aina päätökseni olla syömättä tai syödä, ja mitään ääniä siihen ei ole koskaan liittynyt. 

Omalta kannalta on aika viihdyttävää lukea pro-ana blogeja (vai onko ne enää pro-ana? kaikki käsitteet muuttuu koko ajan enkä mä pysy mukana) joissa ihmiset kirjaa ylös syömisiään ja huutaa itseinhoaan, mulle kun on aina ollut suunnattoman helppoa jättää ruoka pois, tai tuoda se takaisin elämään. Ainakin joskus. Ruoka on tullut ja mennyt muiden ongelmien mukana. Kun oon lukenu mun vanhoja päiväkirjoja niin niistä kyllä huomaa että kun on mennyt huonommin niin on syöty enemmän, ja kun on ollut elämässä parempia jaksoja ja muita asioita niin ruoka on jääny pois. Mun päätä hajottaa hajottaa hajottaa lukea näitä mun vanhoja päiväkirjoja, jotka alkaa 12-vuotiaasta aina tähän hetkeen. Aattelin purkaa jotain näitä ruokajuttuja nyt tähän kun ei mulla muutakaan ole, ja kun ei tätä paskaa kukaan kuitenkaan lue niin samapa tuo.

Mulla oli hirveet bulimiajaksot 13, 15 ja 17 vuotiaina. Nää oli niitä aikoja kun kelasin syömisiäni eniten. Siteeratakseni 13 -vuotiasta itseäni; "Mä vihaan ruokaa, mutta se on niin vitun hyvää ja mä oksennan. Kaikissa kirjoissa lukee että alota jätskillä, joten jätskillä mä alotan ja vedän niin vitusti suklaata päälle, varmaan yli 2000kalorin edestä, ja mä oksennan niin kauan että mun käsissä on verta." Mä muistan kuinka makasin veskin lattialla ja itkin ku kurkkuun sattu ja päähän sattu mutta mulla oli niin hirveetä ja ah, olin marttyyri ja itseinhon huipentuma. Ekalla kerralla mä hain jotenkin huomiota itseltäni, halusin todistaa että oon tarpeeks cool syömishäiriöön, mutta sillon mä olinkin kolmetoista. Sit siitä tuli tapa, sain lopetettua ja pari kertaa alotettua alusta. Mä muistan oksennuksen maun ja kuinka halvat maskarat valu poskia pitkin kun piti saada oksentaa. 13-vuotiaana se oli ahmimista ja oksentamista, myöhemmin lähinnä normaalin ruoan ykäämistä. En mä sillon 17-vuotiaana enää edes ajatellu sitä laihduttamisena, mua vaan jotenkin inhotti ruoka ja halusin rangaista itseäni kaiken muun itsetuhoisuuden ohella. 

"Mä aion olla nyt kuukauden syömättä, juon vaan kahvia ja kaljaa ja poltan tupakkaa", toteaa 14-15vuotias teini-minä. Mä oikeasti olin varmaan puol vuotta tämmöisellä dieetillä, laihduin aivan saatanasti, painoin jotain 40 kiloa. Se oli järkyttävää mutta jollain sairaalla tapaa nautittavaa, tahtoisin tavallaan palata siihen mutta kuitenkaan en todellakaan. Ristiriitaista, niin kovin ristiriitaista. Tätä laihdutuskautta seurasi vuoden kestävä lihotuskuuri, söin kaiken sen mitä en puoleen vuoteen itselleni sallinut, ja enemmän. Lihoin puolet painostani. 

Kun mä katon mun vaatekaappia ja jotain vaatekappaleita mitä mulla on vuosien varrella säilynyt, niin voin vaan vetää niitä riviin ja kelata että kuinka mulla on kaikkea väliltä XS-XL. Se tekee mut sairaaksi. Se on jotenkin niin hullua kelata miten pienenä oli niin sairas, ja kuitenkin vieläkin on, ja että vaikka kuinka mä kelaan että pääsen syömisistäni yli mutten kuitenkaan pääse. Mä olen tavallaan tyytyväinen kroppaani mutta tavallaan en. Musta tuntuu että mun pitäis lihoa mutta samalla laihtua. 

Hirvee tekstioksennus. 

Oxepameja on naamassa 40
Tulkaa tänne pikkuoravat,
kun tartten teitä
Viekää mut rajojenne taa,
etten sielua vahingoita
Tulkaa tänne pikkuoravat
Tartten teitä

Eikö se ole sairasta. Se miten meistä tulee tyhjiä ja välinpitämättömiä, oksennetaan paidalle ja nauretaan jälkeenpäin, eikö sen pitäisi olla epänormaalia ja viestiä pääkoppaongelmista --- tai se miten oikeasti tyypit pilaa elämäänsä millä tahansa mitä vain löytävät, oli se sitten rasva viina tai piri, meistä se kaikki on normaalia ja me puolustellaan addiktioitamme jotka syö meitä. 

Ja se miten ihmiset etsivät eriäviä mielipiteitä tavoitellessaan erilaisuutta -ah!

En saa unta. Musta tuntuu kuin elämä valuis ulos mun suonista.

Tänään mä en vain jaksanut enää hengittää. 

Hullua miten ihmiset taantuu niin helposti keskivertoelämään. Ei, mä en sano että kaikkien tulisi olla jotain kuuluisia jostain mitä tekee hyvin tai jotain. Muttakun siitä aina puhutaan, että haluaa jättää jälkensä historiaan. Kaikkihan siitä puhuu.. ja silti jäävät tavallisiksi, massaksi, menenaimisiin-hankilapsi-blaahblaah-kuole-perjaate. Kai sitte jengiltä lähtee potku pois suurimmalta osalta siinä kahenkympin tienoilla. Se on vaan jotenki nii sairasta kattoo vanhoja frendejä joiden kanssa oli joskus teinivuosina. Kuinka ne on muuttuneet, kaikki tyyliin opiskelee tai töissä, minä makaan himassa ja piirrän seiniin kuuliksella pilluja. Sillon ku mä olin vielä niiden kaveri vuosia sitten niin meistä piti tulla ainakin rikkaita, nyt ne on lähihoitajina vanhustentalo kuivakorvassa ja niiden jutut on sitä tasoaki. Kaikki jotain saatanan pikkuvaimoja, puhuvat siitä mitä laittais ukolle ruuaks. Voi oksennus.

Omat jutut on selvästi jääneet jonnekin yläasteelle. En mä vieläkään ymmärrä aikuisia.

En ole kirjottanut ihan perkeleen pitkään aikaan, koska oon ollut niin helvetin pohjalla ja hajalla ja kaikki.

Ensinnäkin yks mun läheisen kaverin kaveri oli löytänyt tän blogin ja suuttunu vitusti koska olin kirjottanu tänne tosi paljon sen mun varsinaisen kaverin juttuja ja menin sit vähä paniikkiin koska oon aikalailla selittäny tänne kaikkea tosi henkilökohtasta paskaa ja muuta. En uskaltanu kirjottaa sen takia pääasiassa. En kuitenkaan usko et tää mun kaveri ja sen kaveri joka tän löysi niin enää selaa tätä joten uskallan taas kirjottaa.

Olin myös vähä kiertämässä keskieurooppaa (Saksa ja Itävalta) sekä koitin tappaa itseni, mutta ei näistä mun henkilökohtaisuuksista sen enempää.

Mun on hirvittävän vaikea sanoa enään kellekään mitään. Mä oon menettänyt kaikki ihmiset ympäriltäni ja mun keskustelukumppanit on ainoastaan niitä hyvänpäiväntuttuja. Mulla oli ennen sielunystäviä, pystyin puhuu kavereiden kanssa puhelimessa tunteja, istua ulkona penkillä ihastuksien kanssa ja punastella, käyttäytyä kuin lapsi ja kuitenkin ymmärtää jotain. Mitä mulle tapahtui? Musta tuntuu niin etten tarvitsisi ketään. Tuntuu siltä kuin musta oltaisiin viety puolet pois ja jäljelle ois jätetty kivi, joka upottaa mua koko ajan alemmas. Musta tuntuu että se syö mua, tää tuska tappaa mut vielä, mä lupaan sen. Papukaijat kuolee yksinäisyyteen, miksen minäkin.

Kun musta tuntuu pahimmalta niin miksei multa tule edes itkua tai jotain. Mä olen syönyt itseni sisältä. Mä olen kuori ja musta ei ole mihinkään. 

Kun mä luen tän blogin tekstejä taaksepäin niin mua oksettaa kun kelaan miten kauan musta on tuntunut tälläiseltä. Toistan itseäni ja oksennan. Toistan ja oksennan. Juon ja juon ja juon.

Entäs jos mä olen aina tälläinen vajaa. Joka janoaa rakkautta ja toisten hyväksyntää. Ja jumala tietää sitä mä yritän koko ajan. Mä en vain ole tarpeeksi hyvä, tarpeeksi fiksu tai tarpeeksi kaunis.

Joo, mä tajusin ettei, tajusin ettei me,
enää nähdä toisiamme.
Mä sanoin hyvästi ystävä hei, e-ei.
Joo, mä tajusin ettei, tajusin ettei me,
enää nähdä toisiamme.
Vaan onko väliä sillä, no ei, e-ei.

Kaikista raastavin tunne on se kun tajuaa että ihmiset jotka sulle on rakkaita hylkää sut. Ne ihmiset joiden puolesta olis valmis antamaan sielunsa saatanalle ja viemään itsensä läpi kiirastulen. Ne hylkää, ja sitä vaan tajuu yks päivä ettei ne pidä susta oikeasti, ne vaan koittaa hyötyä tai sitten vaan oikeesti vihaa sua. 

Jos mä uskottolen itselleni tarpeeksi kauan etten mä tarvitse ketään, niin ehkä siitä tulee totta.

Pelko on niin vitun uskomaton tunne.

Miksen mä osaa päästää irti siitä yhdestä, palaan sen luokse aina vaan vaikka tiedän että satutan vaan itseeni kun ei se musta kumminkaan välitä paskaakaan. Osat on vaihtuneet, ennen mä olin se joka leikki ihmisillä kylmästi. Musta on tainnut tulla ihminen taas, mä olen alkanut tuntea jotain... ainakin mä luulen niin. Ennen oli vaan niin vaikeeta hengittääkin. 

I:n kanssa juostiin ulkona ja löydettiin orava. Se tuli kädelle istuun ja olkapäälle. Se seuras meitä himaan ja nukkuu tuossa tyynyllä. Mä en ymmärrä. Söpö se kyl on. Kissa pelkää sitä, ja kissaa myös vituttaa koska orava käyttää sen hiekkalaatikkoa. Toivottavasti ne ei syö toisiaan. Mitähän oravat syö, tolle on syötetty pähkinöitä jotka ei oo suolattuja, semmosia linnuille tarkotettuja. 

 Miten siitä on niin kauan ku viimeks kirjoitin tänne? Aika on totaalisesti kadonnu jonnekin..

Mä olen onnistunut luomaan ja tuhoamaan lukuisia ihmissuhteita ja mä en oikeastaan edes välitä... Vaikka se yksi saakin mun sydämen hakkaamaan ja kädet tärisemään niin ei siitä koskaan mitään tule koska olen kykenemätön ihmissuhteisiin tunnevammaisuuteni takia. Olen kammottava oksennus enkä ansaitsisi ketään vaikka saisinkin.

Kesä. Tää on niin hämmentävää, vasta äsken oli talvi ja mä kuolin aamulla tupakalla kylmyyteen.

Maailman surullisin hetki ihmisen elämässä on se kun tajuaa kuolevansa. Ja kun tajuaa että me kaikki oikeesti kuollaan joskus ja lakataan olemasta. Ja sitä valvo valot päällä monta yötä eikä uskaltanu nukkua kun pelkäs kuolevansa yöllä ja joutuvansa helvettiin

Vois koittaa kirjoittaa tänne vähän useammin

Miten musta tuli taas tälläinen ihmispaska jonka itsetunto on täysin nollassa, pohjassa, absoluuttisen nollapisteen alapuolella? Ei mulla puol vuotta sitten näin paskaa itsetuntoa ollut, mutta kolme-neljä vuotta sitten joo, mutta mä olinkin silloin jossain hirveessä teini-iässä, poltin kessuakin niin coolina poskisavuina että huh huh. 

Milloin mua alkoi taas oksettaa oma peilikuvani, luonteeni ja kaikki se, mitä vielä vähän aikaa sitten katsoin lähes neutraalilla mielialalla, mä kai pidin itsestäni silloin enemmän.

Musta tuntuu kun mä olisin alasti väkijoukon keskellä, en olis ajellu karvoja mistään, arvet paistais valkoiselta iholta. Ja mä haisen siinä vitusti hielle ja paskalle, hiukset roikkuu rasvaisina ja räkä pyrkii ulos nenästä. Ja silti kukaan ei kato mua, ne menee ohi, ei niitä edes kiinnosta.

Mun suusta jokainen sana on kuin oksennus jota mä en pysty hallita. Jokainen esine johon mä kosken, tulee likaiseksi, siihen jää rasvaläikkiä ja multaa. Ne ihmiset katsoo mua mutta ne ei näe, mitä mä oikeasti olen, tai ennemminkin luulen olevani.

Teiniangsti boohoo tiiän mutta musta vaan ei ole koskaan tuntunut näin pahalta

oon ollu aika hiljaiseloa viettämässä lähiajat. tzori.

Hohhoijaa, vituttaa aivan vitusti nää ihmisperseet jotka vollottaa jonku japanin perään. olis saanu se aalto olla pikkusen isompi niin ei tarvis niitäkään paskarinkeleitä kattella. sitäpaitsi vinukit vie uutistilaa oikeesti kiinnostavalta aiheelta eli libyan tilanteesta. ei ne hiekkaneekeritkään oikeen kiinnosta mutta kiva kattoo videoita missä porukkaa ammutaan vauvaa isommilla luodeilla.

 (huhhuh tulipas taas otettua, älkää lapsukaiset ikänä siihe viinaan koskeko... no mitä vittua juokaa se pää täyteen jo, on muute paljo hauskempaa sillo)

Iita laitto jonku tämmösen jee!

-Mikä on sun lempiruoka?
MÄKKÄRIN NUGETIT;___;

-Entä lempiväri?
ööö varmaa valkonen... onko se ees  väri

-Kerro 2 laulua joista pidät.
täällä pohjan tähden alla+linnunradan laidalla

-Ootko tehnyt ikinä graffittia?
oon. sillon ku olin vitun pelle angstiteini. Kirjottelin joka paikkaa semmosella isolla tussilla...siis semmosel että sen kärki oli jotai 5cm! kaikkii ulkoseinii lol. en kyl tiiä onks se graffitti?

-Mikä oli sun haaveammatti pienenä?
varmaa öö taiteilija

-Tykkäät ottaa ite valokuvia?
hyi en

-Kerro J:llä alkava iloinen asia
iloinen? Jägermaister

-J:llä alkava ärsyttävä asia
Jeesus

-J:llä alkava surullinen asia.
surullinen??++ emt Jatkosota

Emmä tämmöstä elämää halunnu ku olin pieni... Ku olin pieni nii olisin halunnu että olisin sellane jota kaikki rakastas, tai ainaki tykkäis ja jolla olis tulevaisuudennäkymiä oikeesti. 

Mä tahtoisin rakastaa. Oikeasti jotakuta. Ei välttämättä ketään poikaa, vaan olis ihanaa jos olis oikeesti semmone ystävä jota vois rakastaa, jolle vois itkee ja nauraa ja huutaa. Mulla ei oo enää ketää. Mulla ei oo enää mitään. Ennen mulla oli paljon kavereita ja paljon ystäviä, nyt ne on kaikki kadonneet yks toisensa jälkeen. Muistan joskus kirjottaneeni tänne että mulla on tapana päätyä sellasten ihmisten seuraan jotka katoaa. Totta. Mulla ei oo ketään, vaan jotain sellaisia tyhjiä harmaita kuoria joita sanon ystäviksi tai kavereiksi, en tunne kuitenkaan niitä oikeasti ja musta tuntuu aina kun katon niitä silmiin... musta tuntuu että kattoisin silmiin jotain nukkea, jotain sellasta minkä sisällä ei oikeasti ole mitään... Kyllä mä tiedän että siellä jotain on mutta mä en vaan saa kiinni näistä ihmisistä. Mutta se vika ei varmaan ole niissä, vaan mussa itessäni. Musta on tullu sosiaalisesti niin vammainen etten saa kiinni kenestäkään. 

Mä tahdon A:n takaisin. Mutta en oo kuullu siitä mitää sen jälkee ku se häipy ja jätti kaiken, myös sen kakaran.

Siihen rakkauteen vielä.. Mä tahdon Jonkun. Vaikka mä muka huudan aina etten tarvi ketään, en ystäviä enkä rakastettua, KYLLÄ MÄ TARVIN, MÄ OLEN HEIKKO, MÄ TAHDON IHMISEN, LIHAA JA VERTA. Mä näännyn yksin. Mua kiduttaa tää yksinäisyys ja se että vaikka mun ympärillä on ihmisiä, musta tuntuu kuin olisin sokea elokuvissa, kuuro beatlessin keikalla... Mä en saa kiinni niistä. Mä haluaisin jonkun joka ymmärtäis mua. Angst.

En tajua mikä siinä viinassakin muka niin pahaa on... Hyvä tyhjentää päänsä välillä. Join jonkun tsekkiläisen kanssa eilen kilpaa kossua. Voitin vissiin, en kyllä muista. 

Heräsin kun tuuli koitti
koivut kukistaa
Kuuntelen se kuinka
talon harjaa tukistaa
Kunpa poskellani tuntisinkin
nenäsi tuhinan
Kunpa uni voittaisi
tuulen suhinan

(eppu normaali - yöjuttu)

MITÄ VITTUA noniin nyt jatketaan vitutuslistaa ja puhutaan: kasvissyöjistä ja eläinaktivisteista. On liian myöhä jotta kykenisin muodostamaan kunnollisia lauseita näinkin vituttavasta aiheesta, joten tyydyn ranskalaisiin viivoihin

-miksi te VITUN JUUSTOPÄÄDAIJJULADONOVINAAMAT alatte kasvissyöjiksi.. jos niillä elukoilla olis niin paskat oltavat ku te vittu väitätte niin niistä ei saatas a. lihaa b. maitoo c. mitään muutakaan
-te samat ituhippiperseet hoette myös samaa litaniaa siitä että HOMOUS ON LUONNOLLISTA ELÄIMILLÄKIN ESIINTYY HOMOUTTA niin voi vittu kuulkaa ihminenkin on sekasyöjä ja siihen sekasyöntiin kuuluu kans liha vetäkää hanskaan homot
-MIKS voi miks pitää hyökätä minkkitiloille ja päästää ne minkit sieltä luontoo ja vielä spreijata ne turkit... ensinnäki minkit tappaa pienempiä elukoita huviksee, jote siinä menee sitte lisää niitä teidän ihanii pienii pörrösii eläimii tuitui eläimille ei saa tehä pahaa jnejnejne LISÄKS siinä tarhauksessa on jonku ihmisen elanto, ja se jäpikkä todennäkösesti maksaa veronsa ja on tosi kiva ja kaikkee, TOISINKUIN TE VITUN ANIMALIA-PETA PELLET jotka ette ikinä päivääkää tee työtä ja elätte sossun tuilla ja ootte melkee pahempia ku somalit

ei mulla muuta, possu maistuu hyvältä ja tykkään ampua huvikseen pikkulintuja

 Ah, olen palannut!

Oon ollut tosi epäaktiivinen kaikessa lähiaikoina. Pitäs motivoida itteensä tekeen edes vittu jotain.. Mutta ei oikeen onnistu. Tunnustus: Olen katsonut vain sailor moonia viimeisen kuukauden. Ja vähän salkkareita. Ja pelannut vitusti vanhoja pelejä nintendo kasibittisellä. 

Oon varmaa puhunutki tästä, mutta tää uskomaton erilaisuuden tavoittelu alkaa mennä jo saatananmoiseks liioitteluks. Ostetaan vitun kalliita hipsterkamoja ja merkistä maksetaan satasia, sitte ollaan kuitenkin niin vegaania vegetaristia kasvissyöjää, ja sanotaan että ei vittu tätä kulutusyhteiskuntaa. Ootte perseestä!

Vitutukseni myöskin näitä "mä-oon-niin-taidekuvaaja-paska" -henkilöitä kohtaan on myös kasvanut suunnattomasti. Ei, en väitä että kuvanne olisivat välttämättä rumia -teissä mua vituttaa se, ettette osaa arvostella muita. Jos joku ottaa teidän mielestä paskoja kuvia, haukutte lyttyyn ja pyyhitte perseenne vastalauseisiin. Ja sitten kuitenkin flippaatte jos teille sanoo jotain negatiivista teidän ihq siisti paska kuvista. Imaskaa. Muutenkin ihmiset jotka asettaa itsensä jonkun toisen yläpuolelle... Ei saatana... vittu

Ateistit on ihan perseestä. Ainakin suurin osa. Jos teille sanoo joku uskovansa jumalaan, ollaan heti ihan hirveen hyökkääviä paskoja. Mitä sitten vaikkei tiede selitä teille jotain, kyllä asioihin saa uskoa, ihan tervettähän se on? Mun mielestä uskominen on ihan tervettä ja hyväksi mielenterveydelle. Te paska-ateistit jotka yhä jaksatte tapella jumalan olemassaolosta: VAIETKAA! En jaksa kuunnella teidän  vikinää, jokainen päättäköön itse. Niin, ja vaikka itse olenkin ateisti, minusta jumalassa ja jessessä ei ole mitään väärää, toisinkuin ihmisten päässä yleensä<3

Olisinpa rakastunut... Se on niin vallan mainio tunne. Vituttaa tämä jatkuva vitutus... Miksei täällä ole ketään jota voisin piirittää ja pitää kädestä ja....

Kun Kerttu lähti tansseihin,
    me isän kanssa kotiin se haettiin.  
  Nuhruisessa hameessaan,   
 se kai muistutti enemmän huoraa.      

   

Yks mun hyvä ystävä tappo ittensä  viikko sitten.

Miten mä aina päädyn itsetuhoisten ihmisten seuraan? Kolme mulle tärkeetä ihmistä on tappanu ittensä, kaks häipyny vittuun ja yks on tällä hetkellä osastolla. 

Mä en osaa suhtautuu kuolemaan enää millää tavalla. Se tuntuu semmoselta pitkältä unelta vaan. Ei lopulliselta, vaikka sitä se on. Ja siksi mä en osaa surra. Odotan jotenki et ne ihmiset vaa joku päivä palais.. Ne kävelis tosta ovesta sisää ja nostais kättä sanoen jotai siistii. 

Musta ei varmaan koskaa voi tulla tervettä ihmistä koska en oo kyenny koskaa käsitteleen mun surua kunnolla. Hukutan itseni viinaan.

Vituttaa. Ihmiset on tyhmiä. Kävin äsken demi.fi:ssä, tarkoituksenani nauraa, mutta alko oksettaa. Vittu miten tyhmiä te ootte. Kuolkaa. 

Vaille viisautta, ilman rakkautta jäin
Enkä tiedä itsekään, tää onko elämää
Sitä vaikea on selittää

Jos mua joku asia vituttaa niin tekopyhyys, teeskentely ja moralisointi. Tunnen ihmisiä, jotka valittavat sylki roiskuen toisten tupakoinnista, mutta itse aina kahden kaljan tekosyykänneillä vetävät röökiä koska "kännissä on niin vitun kiva polttaa." Ja sitten kuitenkin heti taas ollaan itkemässä jos joku toinen polttaa esimerkiksi koulussa välitunnilla. Haistakaa paska! Lisäksi, muutenkin ihmiset jotka valittavat toisten polttamisesta. Ei ole pakko seisoa siinä vieressä jos pelottaa niin vitusti se passiivinen tupakointi ja haisee kauheen pahalle jne. Kun te käytätte aikaanne valittamiseen muiden tupakoimisesta, me tervakeuhkot olemme siinä ajassa polttaneet kolme tupakkia ja ai saatana että tekee hyvää. Mielummin saan sen vitun hienon olon tupakasta ja kuolen aiemmin kuin että elän naama norsunvitulla sata vuotta.

Oi saatana kun ihmiset osaakin olla vittumaisia. Toisten asioihin puuttuminen... voi jumalauta tappakaa ittenne kukkahattutädit. Ja sit kans te vittumaiset 15 vee lessut jotka ette osaa muuta ku kattoo alta kulmain niinku olisitte vitun paljo parempia. Ootte just nii vittumaisen näkösiä ku oikeesti ootteki.